Kansanvalta.fi

Politiikka ei voi olla yksimielisyyden aluetta, se on väistämättä osallisuutta, puolueellisuutta ja eriseuraisuutta; se on väistämättä konfliktista. Politiikka tehdään alueella, jossa jokaisen pyrkimyksillä on mahdollisuus joutua ristiriitaan toisten pyrkimysten kanssa. Näin ollen puolueiden perusolemukset rakentuvat jollekin yhteiskunnalliselle ristiriidalle. Toisaalta on oltava jotain yhteistä, josta voi olla eri mieltä. Vain näin puolue voi syntyä.

Puolueita jo ennen yleistä äänioikeutta

Suomessa oli puolueita jo ennen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Suomalainen ja Ruotsalainen puolue halusivat ajaa oman kielen ja kulttuurin asiaa 1800 – luvulla. Vuosisadan vaihteessa puoluemuodostuksen perustaksi tuli suhde Venäjään.

Vuonna 1899 perustettu Työväenpuolue oli äänioikeusliikkeen kärjessä ja kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli luvassa, alkoi nykyisenkaltainen puoluejärjestelmä muodostua. ”Vanhat puolueet” Vanha – ja Nuorsuomalaiset pyrkivät vetoamaan koko suomea puhuvaan kansaan, Ruotsalaiseksi Kansanpuolueeksi nimensä muuttanut Ruotsalainen puolue vetosi puolestaan kaikkiin ruotsinkielisiin professorista kalastajaan.

Näiden vastapainoksi Suomeen oli syntynyt kaksi luokkapuoluetta: jo mainittu Suomen Työväenpuolue, joka muutti nimensä vuonna 1903 Sosialidemokraattiseksi puolueeksi ja vuonna 1906 kahta tietä syntynyt vuonna 1908 Maalaisliitoksi yhtynyt puolue. SDP ja Maalaisliitto eivät olleet syntyneet tyhjästä vaan niiden perustamista edelsi erilaisia liikkeitä. SDP:n takana oli liberaalien työnantajien vetämä työväenliike, ammattiyhdistysliike, raittiusliike ja työväen osuustoimintaliike.

Maalaisliiton yhtenä herättäjänä pidetään myös osuustoimintaliikettä, lisäksi puolueen esiliikkeitä ovat olleet herätysliikkeet, nuorisoseurat ja maamiesseurat. Luokkapuolueiden ympärille muodostui pikku hiljaa oma leiri, jossa pystyi elämään elämänsä aamusta iltaan ja kehdosta hautaan. Oli omat kaupat, pankit, lehdet, asuinalueet, urheiluseurat, ravintolat ja iltamat. Luokkaleirit vakiintuivat viimeistään kansalaissodan jälkeen. Myös suomen – ja ruotsinkielisten porvaripuolueiden ympärille alkoi kasvaa omat leirit.

Sitoutumaton media murensi puolueleirit 

Tämä ns. leiri-Suomi alkoi purkautua vähittäin. Ensimmäisenä omat tiedotusvälineet menetti Edistyspuolue, sen laajalevikkisistä lehdistä kuten Helsingin ja Turun Sanomista tuli sitoutumattomia. Talvisodan aikana radio tuli leirijulkisuuden rinnalle.

Radio oli puolueeton ja jatkuvien poliittisten taistelujen kohde. Televisioituminen on vaikuttanut erittäin paljon puolueisiin. Ensimmäiset ”televisiovaalit” käytiin viimeistään vuonna 1970. Televisiosta ei näkynyt enää aate kuten omista äänenkannattajista, vaan henkilöt. Televisioituminen merkitsi myös politiikan henkilöitymistä. 

Tänä päivänä ei puolueilla ole enää laajalevikkistä omaa julkisuutta. Puoluelehtiä lukevat vain oman puolueen aktiivit ja toimittajat. Parhaimmin on kuitenkin käynyt Keskustalle, jolla on edelleen sitoutumaton, mutta puolueelle lojaali laajalevikkinen maakuntalehdistö. Myös 1800 – luvun lopulta lähtien syntynyt aatteellinen pääoma on pelkkä muisto vain 2000 – luvulla. Punapääoma ehtyi, Kansallispankista tuli pohjoismainen Nordea. Osuustoimintakaan ei ole ollut enää pitkään aikaan köyhän apu, vaan kaikille tarkoitettu kappaketju.

Nyt eletään naulakkoyhteisöjen aikaa

Luokkaleirien purkautuessa ihmisten samaistuminen muuttui: yksilökeskeisyys voitti leiriyhteisyyden. Zygmunt Baumanin sanoin: ihmisen tuomittiin yksilöllisyyteen. Jokaisen piti rakentaa omaa minuuttaan, identiteetin takana ja tukena ei ollut enää oma luokka. 

Tämän lisäksi eri eturyhmien näkökulmia korostaneen politiikan rinnalle tuli ”uusi politiikka”, jonka teemoina ovat ympäristön tila, globalisaatio ja vähemmistön oikeudet. Leirien aikana puolueet toteuttivat pluralistis-korporatiivista demokratiaihannetta. 

Puolue oli oman intressiryhmänsä etujen ajaja ja intressit oli helposti määriteltävissä. Kun ihmiset eivät enää samaistu eri leireihin, eikä sen vuoksi toimi niiden ylläpitämiseksi leiriverkostojen poliittisena ytimenä olleet puolueet joutuivat miettimään uudelleen rooliaan ja strategiansa.  Kaikki puolueet - myös vanhat luokkapuolueet – ovat ryhtyneet tavoittelemaan kaikkia suomalaisia. Puolueet eivät enää koe ajavansa minkään erityisryhmän intressejä, vaan ne toimivat oikeaksi kokemiensa arvojen toteuttamiseksi. 

Sosiologi Zygmunt Bauman on todennut, että elämme nykyisin naulakkoyhteisöjen aikaa. Ihmiset ripustavat omat identiteettinsä aina haluamaansa yhteisön naulakkoon ja ottavat sen pois kun ryhmä tuntuu tylsältä. Se aika on jo peruuttamattomasti ohi, jolloin työväenluokkaan syntynyt kuoli työväenluokasta ja maajussin poika oli maajussi kuten hänen poikansakin.

Puolueiden on valittava uusi tyylinsä

Mitä sitten puolueet voisivat löytää tilalle? Vastaus riippuu puolueiden ideologisesta asennoitumisesta. Yksilöllisyyttä korostavat puolueet olisivat tyytyväisiä legaalisen demokratian ihanteisiin. Liberaalisperäinen oppi korostaa yksilön oikeuksia.

Valtion ei pidä olla liian iso, jotta se ei riistäisi vapautta yksiöltä. Legaalista demokratiaa korostava puolue olisi ehdokkaiden rekrytointikanava ja vaalikampanjan organisoija. Kun yksilö pääsisi luottamustoimeen, olisi hän vastuussa teoistaan yksin, puolue olisi toissijainen.

Puolue olisi formulatallin kaltainen instituutio, joka näkyisi taustalla ja yksilöpoliitikot olisivat suuria tähtiä.

Toinen vaihtoehto olisi rakentaa puolueita, jotka pystyisivät organisoimaan osallistuvaa demokratiaa. Tasaveroisesti pohtimalla ja tekemällä ihmiset rakentaisivat haluamaansa todellisuutta. Puolue olisi monesta erilaisesta äänestä koostuva ryväs, joka tarjoisi paikan tehdä yhdessä uudenlaista yhteiskuntaa. Tällaisellakin puolueella olisi kuitenkin kaikkien ryhmien hyväksymä aatteellinen perusta.

Puolueet olisivat omilla arvoillaan varustettuja politiikan teon paikkoja. Ne olisivat täynnä erilaisia naulakkoja. Kaikki myöntäisivät jo takin ja identiteetin naulakkoon laittaessaan, että politiikka on konfliktin alue; kerta kaikkiaan kuusi miljardia ihmistä ei voi ajatella samalla tapaa, vaan politiikan avulla pyritään saamaan yhteen eri käsityskantoja.

Avoimuutta salaisten sopimisten tilalle

Puolueiden tulisi muuttaa kerrostalon toimistokerroksista katutasoon liikekerroksiin, jotta ne voisivat tavoittaa kansalaisia paremmin. Näin pitäisi käydä, oli puolueen ihanteena joko legaalinen tai osallistuva demokratia. Puoluetoiminta ei tulevaisuudessa olisi enää salaperäistä sopimista meidän puolesta muita vastaan, vaan aktiivista osallistumista kansalaisten yhteiseen arkeen.

Puolueemme ovat kansallisia. Kansa ja sen synty ovat näyttäneet merkittävää osaa kansainvälisissäkin puolueiden verkostoissa. Kansalliset puolueet syntyivät liikkeistä, jos kansakunnalle ei ollut vielä politiikan teon paikkoja (kuten äänioikeutta ja parlamenttia) ryhtyi äänioikeusliike niitä hankkimaan.

Politiikan teon paikka tai sen tavoitteleminen on oleellinen edellytys puolueen syntymiselle. Kun globalisaatio vaatii kasvavaa hallintaa, syntyy myös globaalin politiikan teon paikkoja. Maailmaan on jo syntynyt kansallisuuden ylittäviä liikkeitä ja instituutioitakin kuten Maan Ystävät, Greenpeace, WWF sekä erilaisia liikkeitä kokoava Maailman sosiaalifoorumi. 

Syntyvätkö globaalit puolueet globaaliongelmia ja – näkökulmaa korostavista liikkeistä, vai ryhtyvätkö alun perin kansalliset puolueet korostamaan globaalia näkökulmaa? Joka tapauksessa me näemme globaalidemokratian toteutuneen, kun maailmassa toimii puolueiden kaltaisia järjestöjä.

Kirjoittaja on VTT ja toimii tutkijana valtio-opin laitoksella Turun yliopistolla.