Kansanvalta.fi

Poliittisen osallistumisen ensimmäisille tutkijoille oli selvää, että on kahdenlaista osallistumista: hyvää ja huonoa. Jopa 1968-sukupolven osallistuvan demokratian intomielisille puolestapuhujille oli toivottavaa ja ei-toivottavaa poliittista osallistumista.

Nykyään tätä erottelua ei tarpeeksi selvästi tehdä. Nykyään tullaan, useimmiten ilmeisesti asiaa sen kummemmin pohtimatta, olettaneeksi että enemmän on parempaa.
Toisinaan arvostellaan kansalaisten poliittisen osallistumisen niukkuutta. Harva ymmärtää iloita kielteisen poliittisen osallistumisen vähäisyydestä.

On hyvä muistaa, että myös ei-toivottavaa poliittista osallistumista voi esiintyä. Kaikki poliittinen osallistuminen ei suinkaan ole yleisesti hyväksyttyjen arvojen näkökulmasta toivottavaa.

Osallistumisen kannattajissa kaksi koulukuntaa

Laajasti ottaen on kaksi poliittista osallistumista koskevaa koulukuntaa. Niiden kannattajia voisi paremman puutteessa kutsua representavisteiksi eli edustuksellisen kansanvallan kannattajiksi ja partisipatoristeiksi eli suoran demokratian puoltajiksi.

Representavistit vetoavat kansanvallan komentoketjuun, jonka mukaan yhteiskunnassa vallitsee selkeä poliittinen työnjako: vaaleissa kansa valitsee parlamenttiin edustajat, jotka nimeävät parlamentin luottamusta nauttivan hallituksen, joka julkishallinnon avulla toteuttaa politiikkaansa. Representavisteille pääasiallisin poliittisen osallistumisen muoto on juuri vaaleissa äänestäminen. Vaalien välillä tavalliselle kansalaiselle ei tämän työnjaon mukaan jää paljon tehtäviä.

Juuri vaaleissa kansalaiset valitsevat edustajansa, jotka valvovat hallituksen toimia. Hallitus puolestaan valvoo julkishallintoa. Vastuu toteutuu vaaleissa. Pääministerin jalkojen alla on parlamentin joka hetki laukaistavissa oleva pudotusluukku.

Tapoja riittää äänestämisestä terrorismiin

Suoran demokratian kannattajat puolestaan, esimerkiksi valistusfilosofi Rousseausta vaikuttuneena, pyrkivät edistämään kansalaisten suoraa poliittista osallistumista myös vaalien välillä.

Politiikan tutkijat puhuvat sovinnaisesta poliittisesta osallistumisesta kun he viittaavat juuri esimerkiksi äänestämiseen vaaleissa tai muihin tavanomaisen poliittisen kampanjoinnin muotoihin, kuten yhteydenottamiseen johonkin edustajaan.

Komplementaarisena poliittisen osallistumisen muotona puhutaan epäsovinnaisesta eli epäkonventionaalisesta osallistumisesta. Tätä edustavat erilaiset aktivistiset toiminnot, kuten esimerkiksi ns. uusien sosiaalisten liikkeiden toimintaan osallistuminen.

Myös esimerkiksi talojen tai katujen valtaukset ovat ei-tavanomaisia poliittisen osallistumisen muotoja. Kaikki suoraa tai epäsuoraa väkivaltaa sisältävät toiminnan muodot merkitsevät epäsovinnaista poliittista osallistumista. Äärimmäisenä esimerkkinä on terrorismi, mutta myös erilaiset vihakampanjat edustavat epäsovinnaista poliittista osallistumista.

Molemmissa leireissä yksipuolisia perusteluja

Toisinaan sekä sovinnaisen että epäsovinnaisen poliittisen osallistumisen puolustajat näyttävät syyllistyvän koomiseen pseudo-kustannus-hyöty-analyysiin osallistuessaan osallistumista koskevaan keskusteluun ja pyrkiessään propagoimaan omaa kantaansa.

Tässä keskustelussa molemmat leirit syyllistyvät yksipuoliseen argumentointiin. Partisipatoristit korostavat osallistumisen hyötyjä ja osallistumattomuuden haittoja: suora osallistuminen vitalisoi yhteiskuntaa ja osallistumattomuus tekee siitä apaattisen.

Representavistit puolestaan korostavat apatian hyödyllisyyttä ja osallistumisen kustannuksia: kansalaisten toimimattomuus on eduksi yhteiskunnalle, sillä kustannukset kaikkien täysiaikaisesta osallistumisesta olisivat tuhoisat.

Asiallisempaa olisi kuitenkin, että samanaikaisesti otettaisiin huomion sekä hyödyt että kustannukset – niin suorasta kuin epäsuorasta toiminnasta. Olisi hyvä muistaa, että niin suora kuin epäsuora toiminta voi olla toivottavaa tai epätoivottavaa.

Esimerkiksi poliittisesti motivoitu talojen ja kulkuvälineiden töhriminen tai julkisessa kulkuvälineessä maksamatta matkustaminen voivat olla nuoren kapinallisen poliittisen itseilmaisun keinoja, mutta ne eivät ole valtaosan väestön mielestä toivottavia.

Töhriminen on töhrimistä, vaikka tekijä pitäisi sitä poliittisena taiteena ja maksamatta matkustaminen heikentää julkista liikennettä, vaikka vapaamatkustaja pitäisikin tekoaan poliittisen protestin muotona.

Sähköpostihäiriköintiä ja google-pommitusta

Tässä joitakin helposti kuviteltavissa olevia eli realistisia esimerkkejä millaista ei-toivottavaa poliittista osallistumista Suomessakin voidaan harjoittaa:

• Populistiset kampanjat käräjätuomareiden valitsemiseksi suorilla vaaleilla.
• Rasistiset joukkomielenosoitukset joko elektronisesti tai kaduilla.
• Suomessa asuville ulkomaalaisille suunnatut ksenofobiset eli muukalaiskammoiset kirjekampanjat.
• Vapauttakaa hamppu -tarrojen liimaaminen koulujen läheisyyteen.
• Yleisönosastokirjoittelu sellaisen valtiosääntöreformin aikaansaamiseksi, että kulloinkin istuvan hallituksen kansansuosio pitäisi jatkuvasti mitata kansaäänestyksin.
• Vapaamatkustajakartellin perustaminen kunnallisessa joukkoliikenteessä liputta matkustaneen sakon maksamiseksi: suojelukartellin jäsenet maksavat esimerkiksi 20 euroa jäsenmaksua ja saavat vastikkeeksi sakot kuitattua yhteisestä kassasta.
• Poliittisten henkilöiden google-pommittaminen eli heidän verkkosivujensa linkittäminen henkilöille epämieluisille sivuille.
• Väkivaltainen eläinten "vapautus" luontoon.
  Fetanyylin käyttäminen kunnanvaltuuston lamauttamiseen (kuten käytettiin Dubrovka-teatterin kidnappausdraamassa Moskovassa 2002).
• Kansanedustajien huumaaminen sekoittamalla eduskunnan kahvilan kahviin LSD-kapseleita.
• Kansanedustajiin suunnattu, poliittisesti motivoitu sähköpostihäiriköinti.
• Sähköpostikampanja, jolla tavoiteltiin vastaanottajia peruuttamaan lapsipornotilauksensa. Joulukuussa 2003 Suomessa yritettiin selvittää eräiden yksityishenkilöiden luottokorttitiedot muka siinä tarkoituksessa, että heille oltaisiin palautettu tilausmaksut. Todellisuudessa tavoitelluilla henkilöillä ei ollut mitään tekemistä lapsipornon kanssa.

Eräiden partisipatoristien mielestä ei ole mitään ylärajaa poliittisen osallistumisen määrälle, laajuudelle ja intensiteetille. Representavistit puolestaan muistuttavat, että tarpeeksi on tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi on liikaa.

Kirjoittaja on yleisen valtio-opin professori Turun yliopistossa.