Suomessa on toimiva edustuksellinen demokratia ja sitä tehokkaasti täydentävä kansalaisyhteiskunta. Niiden piirissä kaikki pääsevät vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Pohjoismainen hyvinvointivaltio pitää huolen niistäkin, jotka eivät itse jaksa. Niinpä Suomessa ei ole köyhyyttä.

Sukupuolten välinen  tasa-arvo on Suomessa esimerkillisellä tasolla. Kiintiölaki takaa naisten ja miesten tasapuolisen osallistumisen, mutta siitäkin voidaan jo tuota pikaa luopua, koska tasa-arvoisessa maassa ei sellaisia tarvita.

Juhlapuheiden Suomi näyttäytyy vuodesta toiseen yhtäältä sähäkkänä innovaatioiden hermokeskuksena, jossa kehitys kehittyy kehittymistään, ja toisaalta staattisena hyvinvoinnin ja tasa-arvon keitaana, jossa erilaiset pohjoismaalaisuuteen perinteisesti liitetyt ”hyvät” kukoistavat muuttumattomina.

Viime aikoina on kuultu lukuisia kriittisiä puheenvuoroja erityisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltion käsitteestä, joissa on todettu tämän myyttisen lintukodon muistuttavan erittäin vähän suomalaista nykytodellisuutta. Eriarvoistumisen, elitisoitumisen ja demokratiavajeen kehityskulut ovat suomalaisen yhteiskunnan todellista arkipäivää.

Sukupuolten välinen ja keskinen epätasa-arvo on näiden prosessien keskiössä. Sukupuolten välinen sikäli, että naisten osallisuus niin taloudellisesta kuin poliittisestakin vallasta on vähäinen. Sukupuolten keskinen sikäli, että keskustelun typistyessä mies-nais-akselille unohdetaan sukupuolten epätasa-arvoa esiintyvän myös miesväestön sisällä, samoin kuin naisväestön.

Tasa-arvo-ongelman ytimessä on maskuliinisen vallankäytön kulttuuri, joka palvelee vahvimpia, nyky-Suomessa erityisesti taloudellisesti vahvimpia. Se myös määrittää naisille ja miehille mahdolliset toimintamarginaalit, joiden rajoissa suuri osa ihmisistä voi huonosti, mutta joita on vaikea ylittää ja murtaa kuten hegemonisia kulttuurisia malleja yleensä on.

Sukupuolten vastakkaiset edut ovat Suomessa tabu

 Politiikassa vahvoja suomalaisia naisia on nähty kautta aikain ja he ovat pitäneet puolensa hyvin. Heitä on kuitenkin kolmannes kansanedustajista ja  puolet ministereistä! Jos naisulkoministeri, -valtiovarainministeri ja -pääministeri ovatkin olleet varsin kertaluonteisia, ja jälkimmäinen vieläpä varsin lyhytikäinen, ilmiöitä, se on pelkkää sattumaa.

Suomalaiset naiset ovat osallistuneet yhdistystoimintaan ja sosiaaliseen liikehdintään miesten tavoin koko itsenäisyyden ajan. Irma Sulkunen on tutkimuksessaan osoittanut, että toisin kuin vaikkapa USA:ssa, Iso-Britanniassa ja Ranskassa, Suomessa naiset eivät jääneet omiin kerhoihinsa ja rouvasväen yhdistyksiin, vaan lähtivät mukaan työväenliikkeeseen, raittiusliikkeeseen, nuorisoseuroihin. Tämän perinteen jatkumona ovat monet nykyiset liikkeet; ympäristöliikkeet, globalisaatiokriittinen liike sekä toiminta Suomen monenkirjavalla yleishyödyllisten yhdistysten kentällä.

Onkin huomionarvoista, että suomalaisten naisten ja miesten osallistuminen poliittiseen kansalaistoimintaan on ollut erittäin tasaista kautta linjan, vaikka edustuksellisen politiikan elimissä epäsuhta on kehittynyt 1900-luvun alun naistyhjiöstä nyt jo vuosikymmeniä jatkuneeseen naiskolmanneksen molemmin puolin junnaamiseen.

Onko tämä pelkkää sattumaa? Mistä kertoo se, että erimuotoinen yhdistystoiminta, vapaaehtoistyö, osallistuminen – kaikki sellainen kollektiivinen toiminta, jota pidetään poliittisen mobilisaation mahdollistajana – on Suomessa yhtä lailla naisten kuin miestenkin asia, mutta kun tulee kyse valta-asemista, katoaa valtaosa naisista kuvasta ja antaa paikkansa miesenemmistölle?

Sukupuoleen kiinnittyvä poliittinen konflikti – se, että naisten ja miesten edut saattaisivat jollakin yhteiskunnallisella ulottuvuudella olla vastakkaiset ja että juuri sukupuoli on usein merkittävä valtapolitiikan pelipanos – on suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa 2000-luvulla tabu.

Sillä on väliä kuka on johtoasemassa

Sukupuolen merkitys politiikan käytännöissä, oli kyse sitten institutionaalisesta politiikasta tai muusta poliittisesta toiminnasta, tuntuu olevan valtaosalle toimijoista tuntematon ulottuvuus. Tutkimusten mukaan lähinnä feministisesti orientoituneet naistoimijat tunnistavat sukupuolittuneita ja/tai syrjiviä käytäntöjä politiikassa. Muiden mielestä kiintiöt riittävät hoitamaan homman – tai sitten nekin ovat liikaa.

Kansalaisyhteiskunnan puolella kysymys sukupuolen merkityksestä tuntuu aiheuttavan vieläkin suurempaa hämmennystä. Mitä tekemistä sukupuolella voisi olla kaupunginosayhdistyksen toiminnassa? Tällaisiin kysymyksiin vastaaminen edellyttää kriittistä otetta kulttuurisiin itsestäänselvyyksiin. Olisiko sillä kuitenkin jotain väliä kuka on johtoasemassa, kuka verkostoituu ylöspäin, kuka esittelee vaikkapa nyt kaupunginosayhdistyksen huolenaiheita ulospäin?

Tällainen kriittisyys on suomalaisessa yhteiskunnassa jatkuvassa marginaaliasemassa. Sen sijaan vaikutusvaltaiset toimijat toistavat neutraaleiksi puettuja, arkaaisia lausuntoja – eivät ilman reagointia, mutta määrittäen keskustelun lähtökohdan 2000-luvulla samaksi kuin sata vuotta sitten.

Tasa-arvo on hyväksi (melkein) kaikille

”Elämän kulku on tämä: miehet tekevät ja naiset saavat lapsia." Tämä turkulaisen toimitusjohtajan esittämä perustotuus on rikkumaton luonnonlaki, jolle ei yhteiskunta mahda mitään.  

Suomalaiset naiset saavat olla tyytyväisiä äitiyslomaoikeuteensa, jollaisesta muualla vain haaveillaan. Ja miehet saavat olla tyytyväisiä perheen  elättäjän asemaansa, sillä heillä on täten mahdollisuus toteuttaa itseään siellä missä he sen luontevimmin tekevät – työssä. Naisen paikka on kotona  ja pätkätöissä, miehen baarissa ja vakitöissä.

Sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole vääjäämättä edessämme väikkyvä onnela, saati sitten saavutettu asiaintila. Se on jatkuva prosessi, johon niveltyy ajanhetken määräämänä uusia teemoja tai näkökulmia ja jossa tietyt teemat kiertävät kehää yhä uudelleen.

Uusia näkökulmia 2000-luvun alussa ovat vaikkapa isyyteen ja isän oikeuksiin liittyvät kysymykset sekä samaa sukupuolta olevien vanhemmuus. Kehää jo kauan kiertäneitä, mutta jälleen agendalle nousseita aiheita taas ovat esimerkiksi äitiyden ja uran yhdistäminen ja naisen ruumis kauppatavarana.

Tasa-arvo ei ole naisten asia. Tasa-arvoinen yhteiskunta olisi ihmisten suurelle enemmistölle hyväksi. Hankaluuksia se aiheuttaisi lähinnä niille, jotka nyt todella hyötyvät epätasa-arvosta: eliitin huipulle, joka joutuisi luovuttamaan niin taloudellisen, poliittisen kuin kulttuurillisenkin etulyöntiasemansa tuottamaa valtaa pois käsistään.

Sukupuolen (uudelleen)politisoiminen merkitsisi Suomessa miesvaltaisen – siis ei luonnollisestikaan täysin miehisen – eliitin aseman kyseenalaistamista. Samalla se toisi kuitenkin esiin se, miten nykyinen sukupuolijärjestys sortaa paitsi naisten enemmistöä, myös suurta joukkoa voimattomia ja vallattomia miehiä, joille ”hyvän veljeyden” illuusion ymmärtäminen olisi todellista emansipaatiota.

Hallitusohjelman mukaiset ministeriöiden ja hallinnonalojen SUVAUS (sukupuolivaikutusten arviointi) -prosessit ovat hyvä alku, jos ne toteutetaan ammattitaitoisesti ja jos niiden tulosten pohjalta puututaan olemassa oleviin käytäntöihin.

Niissä samoin kuin muissa demokratian tilaan pureutuvissa prosesseissa on keskeistä saavuttaa ymmärrys siitä, etteivät sukupuolten tasa-arvo ja sukupuolen politisoiminen ole ylimääräistä vaivaa ja sinällään valmiin kakun koristelua, vaan keskeinen osa suomalaisen yhteiskunnan demokratisointia.

Eeva Luhtakallio
kirjoittaja on tutkija sosiologian laitoksella Helsingin yliopistossa.