Kansalaisten osallistumisen kehittäminen on ollut runsaasti esillä viime vuosina. Esimerkiksi kuntalaisten osallistuminen oli vuosituhannen molemmin puolin laajan ohjelman kohteena.

Huolenaiheita ovat olleet erityisesti äänestysosallistumisen laskeminen ja politiikan vähäinen arvostus, myös syrjäytyminen ja protestiosallistuminen ovat olleet keskustelun kohteita.

Miksi asia sitten ei etene? Äänestysluvut jatkavat laskemistaan ja viimeaikaiset tiukatkin otteet mielenosoituksia kohtaan kertovat omalta osaltaan trendin muuttumattomuudesta.  Kyseessä onkin monisyinen kysymys. Tutkijat käyttävät usein ideaalimallia arvioidessaan käytäntöjä.

Demokratian ideaalimallista onkin hyllymetreittäin kirjallisuutta. Ihanteena ei niinkään ole Ateenan kaupunkivaltio vaan 1800-luvun lopussa nykyisen muotonsa saanut kansallisvaltiotasoinen edustuksellinen demokratia, jonka satavuotisjuhlia vasta vietettiin Suomessa. Kysymys kuuluukin: kuinka kaukana olemme tästä?

Hallinnon ja poliitikkojen katsottava peiliin

Eräs rajanveto kulkee edustuksellisen ja suoran demokratian välillä. Useimmat kuitenkin ymmärtävät että ne eivät ole toistensa vaihtoehtoja vaan molempia tarvitaan. Keskeistä on arvioida vaalien, puolueiden ja järjestöjen toimintakykyisyys.

Jotta systeemi toimisi, tarvitaan eri osasten sujuvaa yhteispeliä. Politiikan syötteen tulisi nousta kansalaiskeskustelusta (mukaan lukien media) ja puolueiden toiminnasta (vaaleissa ja vaalien välillä). Valmistelusta vastaa hallintokoneisto yhdessä eturyhmien kanssa ja päätöksenteko jää kansaa edustaville poliitikoille.

Kun painopiste viimeaikaisessa osallistumiskeskustelussa on ollut kansalaisissa, olisi sitä mielestäni voimakkaasti siirrettävä poliittis-hallinnollisen prosessin tarkasteluun. Osallistumisen kohdalla vaaditaankin samanaikaista usealla rintamalla etenemistä. Kansalaisten kohdalla tiedämme että yhtäältä löytyy runsain mitoin halua osallistua ja vaikuttaa.

Tästä esim. KuntaSuomi2004-raporteissa on viitteitä. Toisaalta on laajaa apatiaa, syrjäytymistä ja välinpitämättömyyttä. Tulisikin pohtia ovatko tietyt osallistumisen keinot parempia tietyille ryhmille kuin toiset, jotta voimavarat eivät valuisi jo muutoinkin aktiivien aktivoimiseen.

Kansalaisten parissa tehtävä työ tähtää eräänlaiseen osallistumisen valmisteluun, kiinnostuksen mobilisointiin, jota suuri osa em. osallistumisohjelman projekteista tavoitteli. Osallistumista ei voida kuitenkaan kehittää kovinkaan pitkälle vastaamatta kysymykseen ”osallistua mihin”. Kehotukset osallistua voivat pikemminkin herättää vastareaktioita silloin kun ei samalla osoiteta miten tämä voisi tapahtua.

Osallistuminen kilpistyy päättäjien innon puutteeseen

Äänestäminen sinänsä on tällainen tapa, mutta muunlainen osallistuminen on edelleen enemmän puhetta kuin todellisuutta. Kokemus esim. kansallisesta osallistumisohjelmasta oli se, että monet osallistumispyrkimykset kilpistyivät siihen, että luottamushenkilöillä ja virkamiehillä ei riittänyt kiinnostusta asiaan.

Osallistuminen merkitsee jo käsitteenä osallistumista johonkin. Vaaliosallistuminen on sinänsä selkeä kohde ja helposti mitattavissa. Ongelmana on sen heikko teho, kun puolueet eivät aukaise tavoitteitaan riittävästi ja omaavat niukalti valtaa joissakin asioissa.

Yleinen käsitys on se, että ihmiset haluavat vaikuttaa itselleen läheisiin asioihin. Rajanveto ei ole selvä. On olemassa selkeästi paikallisia asioita (maankäytön suunnittelu, lähipalvelut) mutta laajemmissakin asioissa on usein löydettävissä yksilökohtainen näkökulma.

Suuri osa poliittisen esityslistan asioista on jännitteisiä jakaen erilaisia etuja ja rasitteita eri väestöryhmille. Tämä onkin juuri peruste laajemmalle osallistumiselle ja poliittiselle keskustelulle. Valmisteltavia päätöksiä tulisi tarkastella niiden vaikutusten avulla ja ylipäätään päätöksiä, tai niiden vaihtoehtoja, tulisi perustella entistä paremmin – eli miksi julkisen vallan ja veroeurojen käyttäminen on tarpeellista.

Kansalaisten osallistuminen voidaan siis nähdä nykyistä aktiivisempana mielipiteen esittämisenä ja osallisuutena päätöksentekoon. Tarkastellessa kuinka paljon osallistumisesta on puhuttu, on yllättävän vähälle jäänyt pohdinta mielipiteen ilmaisun ja päätöksenteko-osallisuuden konkreettisista muodoista.

Päätöksenteon prosessia pitää tarkastella kokonaisuutena

Tarkastelun konkreettisuutta auttaa se, että puramme poliittis-hallinnollista päätöksenteon prosessia pienempiin osiin. Päätöksenteko lähtee liikkeelle tietystä aloitteesta, ongelmasta tai vastaavasta ”esityslistalle nostamisesta”, etenee valmisteluun, päätöksentekoon, toimeenpanoon ja arviointiin.

Tutkijoilla on jossain määrin eriäviä mielipiteitä sen suhteen, mikä prosessin vaihe on se tärkein. Asian ottaminen päätöksentekoon on tietysti ratkaisevaa, mutta kaikkiin vaiheisiin liittyy mahdollisuus vaikuttaa poliittisen päätöksen muotoiluun.

Kun tähän tarkastelutapaan lisätään vielä toimijat, poliitikot, virkamiehet ja etujärjestöt, voimme paljon konkreettisemmin pohtia mahdollisuuksia kytkeä kansalaisten osallistumista. Sitova kansanäänestys esimerkiksi on eräänlainen lähtölaukaus valmistelulle tai osoitus päätöksenteolle tietyn vaihtoehdon mukaisesti.

Asioiden valmistelun kohdalla voimme kysyä onko kansalaismielipide vain yksi syöte muiden joukossa, vai nouseeko se eturyhmien kapeampien näkökulmien ylitse. Kansalaisten suhteessa virkamiehiin, poliitikkoihinkin, tulisi myös tarkastella sitä, miten ammatillinen, erikoistunut näkökulma ja maallikko-, käyttäjänäkökulma pystytään yhdistämään.

Päätösten toimeenpanoon liittyy luontevasti asiakasosallistuminen, joka omalta osaltaan voi tuottaa arvokasta informaatiota ko. palvelun tai toimenpiteen toimivuudesta.

Edustavuutta ei saa unohtaa 

Toinen näkökulma kansalaisosallistumiseen on sen mittakaava. Osallistumisen ehtona on yleensä pidetty tiettyä laajuutta tai edustavuutta (kansanäänestys, aloite) mutta myös yksilökohtaisia osallistumisen tapoja on tunnettu aikaisemminkin (lehtikirjoitukset, suorat kontaktit luottamushenkilöihin).

Nykyiset sähköiset kommunikaatiomenetelmät ja asiakasnäkökulman painotus ovat voimakkaasti lisänneet mahdollisuutta välittää yksilöllisiä näkemyksiä poliittisen ja hallinnolliseen päätöksentekoon. Tämä ei sinänsä ole ristiriidassa demokratian pelisääntöjen kanssa. Mutta edellyttää toki sen tiedostamista millainen mittakaava tietyllä palautteella tms. on. Yhden mielipiteen painoarvon tulee olla eri kuin sadan.

Näitä kahta näkökulmaa yhdistäen voidaan edellyttää, että kansalaisten osallistuminen suuntautuu johonkin tiettyyn valmistelun ja päätöksenteon vaiheeseen ja mitä laajempi edustavuus kyseisellä kansalaisten mielipiteellä on, sen suurempi painoarvo sillä tulisi olla.

Internet sopii poliittisille torikokouksille 

Koska kansanäänestykset ovat raskas menetelmä jokapäiväiseen päätöksentekoon, tulisi sekä poliitikoilla että virkamiehillä olla selvät pelisäännöt, menettelytavat sille, miten vastaanotettu syöte käsitellään ja välitetään eteenpäin.

Joissakin asioissa voitaisiin myös käydä keskustelua esitetyistä mielipiteistä, järjestää vaikkapa internetin välityksellä ”torikokous”, jossa asian puolesta ja vastaan esiintyvät saisivat esittää perusteita ja puolustaa näkemyksiään. Tavoitteena tulisi viime kädessä olla se, että poliittisella päätöksenteolla olisi kansalaisten tuki takanaan.  

Osallistumista tulee kehittää vasta kun muut linkit ovat kunnossa. Osallistumisen kehittäminen on jäänyt liian keveälle pohjalle kun ei ole tahdottu määritellä toiminnan tavoitteita konkreettisella tasolla.

Pelkkä osallistumisen kehittäminen ei ole konkreettinen tavoite, vaan esim. edellytetään että valmisteltavat päätökset ja poliittinen päätöksenteko perustuvat selvitettyyn hyväksyntään, tai että kansalaisten kannanotot otetaan huomioon (myös selitetään miksi ei ole voitu ottaa huomioon). Avoimet ja konkreettiset tavoitteet ovat viesti poliitikoille, virkamiehille ja myös kansalaisille että osallistumista arvostetaan, ja ehto sille, että syntyy myös välineitä mielipiteiden välittämiseen. 

Kaikkien näiden osasten kehittämistä vaaditaan, ehkä aiemmin on liikaa painotettu automaattista osallistumista, tai osallistumisen viriämistä pienin tönäisyin, tai vaikkapa sosiaalisen pääoman vaikutuksesta. Viimeaikaiset tutkimukset ovatkin aiempaa enemmän korostaneet poliittisen kulttuurin, avoimen päätöksenteon jne. merkitystä. Pallo on siis päättäjillä.

Kansalaiset uhkaavat päättäjien valtaa

Totesin aiemmin että politiikan esityslistan kysymykset ovat usein jännitteisiä. Myös valta on pelissä mukana. Vaikka politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, takaa se hoitajilleen myös asemia ja vaikutusvaltaa. Tästä näkökulmasta kansalaisten osallistuminen voidaan nähdä myös uhkana.

Poliitikot ja virkamiehet voivat myös kokea osallistumisen vaivalloisena siksi, että kestää kauemmin hankkia se laajempi mielipide kuin vain mukana olevien. Kansalaisten kohdalla ei kuitenkaan ole kyse vain yhdestä sidosryhmästä muiden joukossa, vaan siitä tärkeimmästä sidosryhmästä.

Kirjoittaja on dosentti Svenska Handelshögskolanissa Helsingissä.