Eläinten asema on herättänyt kansalaistoimintaa modernissa mielessä eri toten 1800-luvulta alkaen. Pontta uudelle tavalle arvottaa eläimiä antoi yhtäältä muuttunut moraalis-poliittinen ilmapiiri sekä toisaalta Darwinin radikaalit opit. Fakkiutuneita moraalikäsityksiä ei enää haluttu hyväksyä sellaisenaan, vaan aikakauden ajattelijat kehottivat kyseenalaistamiseen – eläinten aseman parantaminen oli johdonmukainen osa uutta moraalista näkökantaa, joka kyseenalaisti mm. naisten heikon aseman, kolonialismin, rasismin.

Darwinista eläinoikeusliikkeeseen

Oleellista ei enää ollut yhteiskunnan ja uskonnon opetus siitä, miten asia ovat, vaan moraalinen kysymys miksi asiat ovat kuten ne ovat. Ohessa Darwin herätti paheksuntaa vallankumouksellisilla väitteillään, joiden mukaan ihminen ei ollutkaan luomakunnan hallitsija vaan yksi eläinlaji muiden joukossa.

Eläimet eivät olekaan yhtä suurta massaa, joka eroaa kaikin puolin yläpuolellaan olevasta ihmisestä, vaan ihminen on yksi eläinlajeista, jotka kaikki omaavat paljon erityispiirteitä ja samankaltaisuuksia, ja joista yhtä ei voida asettaa tikapuiden yläpäähän. Toisin sanoen: me emme ole parempia ja erityisiä, vaan osa eläinkuntaa, täynnä samankaltaisuuksia muiden eläinten kanssa.

Eläimiä ei voitu enää asettaa moraalin ulkopuolelle vedoten perinteisiin tai eläinten oletettuun erilaisuuteen. Niiden arvoa alettiin pohtia uudella tavalla, mikä johti aktivismiin. Näytti siltä, että eläinten poissulkemiselle ei ollut mitään perusteltua syytä – päinvastoin, eläinten huomioonottamiselle oli suuri määrä perusteita. 1970-luvulla aktivismi sai uuden sysäyksen eläinetiikan muodossa. Ihmiskeskeinen moraalifilosofia koki vavistuksia eläinten moraalista asemaa pohtivan akateemisen kirjallisuuden noustessa esiin.

Nykyinen eläinoikeusliike omaakin vahvoja liitoksia eläinetiikkaan. Eläinten arvoa voidaan perustella kestävin ja vakavin argumentein. Eläintutkimus on tuonut esille hätkähdyttäviä tuloksia eläinten kyvyistä. Tulosten valossa näyttäisi siltä, että eläimet aina kaloista lintuihin ja nisäkkäisiin omaavat monia kykyjä, joita aiemmin pidettiin ihmisen yksinomaisuutena. Ne kykenevät tietoisuuteen kokemusten tasolla, uskomusten ja jopa käsitteiden muodostamiseen, sekä oman toiminnan intentionaaliseen suuntaamiseen. Vaistot ja kykyjen erilainen ilmenemistapa eivät sulje kykyjä pois.

Eläinaktivistit leimattiin omituisiksi naisiksi

Yhteiskunnan käytänteiden kritiikki johtaa usein leimaamiseen. Vastakkaista ääntä edustavat eivät voi olla “normikansalaisia”, eikä heillä voi olla järkiperäistä sanomaa. Tästä syystä heidät usein marginalisoidaan taustaltaan jollakin tapaa omituisiksi, ja sanoma sivuutetaan. Eläinaktivisteja leimattiin pitkään sentimentaalisuuden, naissukupuolen, etääntymisen ja inhimillistämisen näkökulmasta: aktivisti nimettiin tunteelliseksi naiseksi, joka elää kaupungissa ja pitää eläimiä pieninä ihmisinä.

Mikä tahansa aktivistin esittämä väite saatettiin sivuuttaa vetoamalla hänen oletettuun henkilötaustaansa. Nykypäivänä leimat ovat muuttuneet, ja yhä useammin korostetaan fanaattisuutta, laittomuutta, miessukupuolta ja jopa terrorismia. Syitä muutokselle on monia. Eläinten ja ihmisten välisistä samankaltaisuuksista on niin paljon tutkimustietoa, että “inhimillistäminen” ei ole enää toimiva leima. Etääntyminen ei ole tehokas keino, sillä tuotantoeläintuntemus on aktivismin piirissä yleistä. Tunteellisuuskaan ei toimi, sillä eläinetiikka on osoittanut eläinten arvoa ja oikeuksia puolustavien väitteiden olevan varsin järkiperäisiä.

Suurin syy on aktivismin uudenlainen tehokkuus: aktivistit ovat suoran toiminnan kautta pureutuneet tiukemmin eläinten käytön rakenteisiin. On ehdotettu, että yhteiskunta kohtaa kansalaisliikkeet kolmessa vaiheessa: naurettavaksi leimaamisen, puolustussodan ja hyväksynnän kautta. Aiemmat leimat kuuluvat ensimmäiseen vaiheeseen, ja uudet leimat toiseen.

Yhteiskunta puolustautuu järeämmin niitä vastaan, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan eläinten käyttömuotoja. Otteet ovat muuttuneet vankemmiksi, ja terrorismi-termiä käytetään oikeuttamaan vahvoja oikeustoimia. Uudet leimat ovat yhtä kyseenalaisia kuin vanhatkin. Terrorismi-termi on varsin raju keino kuvata toimintaa, joka pyrkii yksilöiden kunnioittamiseen.

Fanaatikoksi leimaaminen hedelmätöntä

Leimojen tulisi aina herättää kysymyksiä. Ne ovat huono tapa käydä keskustelua. Meidän tulisi keskittyä itse keskustelun sisältöön keskustelijoiden oletetun taustan sijaan. Kun näin ei tapahdu, me väistämme sisältöä, ja tällöin on tärkeää kysya: kuka väistää ja miksi?

Eri toten ”fanaatikoksi” tai ”ideologiaksi” nimeäminen toimivat tehokkaina väistämisen muotoina, sillä sisällöltä otetaan pohja pois ennen kuin siihen on edes tutustuttu – itse sisältö siis leimataan. Juuri näissä tapauksissa on kysyttävä vankalla äänensävyllä, mihin sisältöön perehtyminen on jäänyt. Miksi me emme puhu eläinten arvosta ja asemasta, vaan keskitymme sellaisten termien käyttöön, joilla koko asia voidaan sivuuttaa?

Yksi vastaus on, että nyky-yhteiskunta perustuu vahvasti eläintuotteiden varaan. Liha-, maito-, turkis-, lääketeollisuus ynnä muut sellaiset ovat merkittäviä talouden haaroja, ja tuottavat kosolti rahaa. Eläimet ovat siis bisneksen muoto. Suurten taloudenalojen kritiikki herättää väistämättä voimakkaita vastareaktioita yhteiskunnan taholta.

Samalla tavalliset ihmiset pitävät itsestään selvänä eläinten käyttöä. Se on “luonnollisuus”, jota ei kritisoida (siitäkin huolimatta, että eläintuotteeton ruokavalio on paitsi kaikin puolin “luonnollinen”, tutkimusten valossa myös terveellisempi sekä ekologisesti, taloudellisesti ja moraalisesti kestävämpi vaihtoehto). Kritiikki herättää paheksuntaa, epätietoisuutta ja epämukavuutta.

Eri toten aikakautena, jolloin lähes jokainen pitää itseään “eläinsuojelumyönteisenä”, on omien kulutustottumusten arviointi piinaavaa. Yleisellä tasolla tapamme jäsentää todellisuutta on edelleen varsin ihmiskeskeinen. Tässä kontekstissa eläimiä kuvataan ja arvotetaan välineellisyyden, ei itse eläimen perusteella. Nämä seikat yhdessä takaavat sen, että yhteiskunta usein pyrkii keskustelun välttämiseen ja väistämiseen.

Yhteiskunnassa keskusteltava eläinten asemasta

Keskustelun on kuitenkin viimein aika alkaa. Olimme eläinten asemasta mitä mieltä hyvänsä, on älyllisesti rehellisen kohdattava itse aihe leimaamiseen sijaan. Yhteiskunnan on nostettava eläinten moraalinen asema vakavaksi keskustelun kohteeksi.
Näin erityisesti siksi, että eläinten käyttö on saavuttamassa sekä laadullisessa että määrällisessä mielessä erityisen surkeat puitteet. Me käytämme eläimiä enemmän kuin koskaan yhä teollistuvalla ja sitä kautta raaistuvalla tavalla. Eläimet ovat nyky-yhteiskunnassa “tuotteita”, eivät “yksilöitä”. Tämä tarkoittaa, että eläinten omat kokemukset ja hyvinvointi sivuutetaan.

Eläintutkijat ovat pitkään vaatineet radikaaleja muutoksia tavallemme kohdella tuotantoeläimiä, osoittaen että suurin osa eläimistä elää fyysisien kivun ja psyykkisen kärsimyksen tilassa. Tuotantoeläimet elävät ahtaissa olosuhteissa, joissa niillä ei ole virikkeitä tai mahdollisuuksia lajiominaisten taipumusten toteuttamiseen. Niiden fysiologia on äärimmilleen jalostettu ja muokattu, ja niiltä vaaditaan jatkuvaa, mahdollisimman nopeaa tuottamista. Yhdessä nämä seikat tarkoittavat, että erilaiset fyysiset ongelmat aina rampautumisesta tulehduksiin, sydänsairauksiin ja stressikuolemiin ovat yleisiä.

Eläinten fysiikka rasitetaan äärirajoille. Pahinta on, että tutkijoiden arvioiden mukaan suurin osa eläimistä elää jatkuvan stressin, apatian ja masennuksen kourissa. Niiden tarpeiden, kykyjen, aistien ja taipumusten näkökulmasta ympäröivä virikkeetön, betonipohjainen todellisuus on mieletön. Ne eivät saa olla eläimiä, niiden mielelle ei anneta tilaa. Yksistään Suomessa käytetään vuosittain noin 60 miljoonaa tuotantoeläintä, ja näiden eläinten nykyasema pakottaa välittömään keskustelun avaamiseen. Meidän on viimein kohdattava eläinkysymys. 

Eläinetiikan perusväitteet ovat kestäviä ja johdonmukaisia. Niiden mukaan yksilöarvo perustuu "perfektionististen kykyjen" (kuten rationaalisuuden tai moraalisen kyvykkyyden) sijaan kykyyn kokea. Tämän kyvyn yleisyys eläinkunnassa vaatii eläinten yksilöarvon tunnustamisen sekä sen huomioimista, että ihmisellä on velvollisuuksia eläimiä kohtaan sen sijaan, että keskittyisimme oikeuksiimme käyttää eläimiä. Ihmiskeskeinen ajattelu, jonka puitteissa vain ihmisen tarpeilla ja ominaisuuksilla on moraalista merkitystä, on hylättävä.

Eläinoikeudet eivät enää ole mahdottomuus, vaan asia, jolla on vahva perusta. Tällä on radikaaleja seurauksia eläinten käytön kannalta, sillä esimerkiksi eläintuotanto aina maidosta lihaan ja turkiksiin on asia, johon on viimein kohdistettava kriittinen katse. Hyvinvointiparannukset ovat tarvittuja, mutta eivät riittävä tie – eläintuotanto itsessään väistämättä sivuuttaa eläinten oleellisia tarpeita ja ennen kaikkea eläinten omaan yksilöllisyyteen liittyvän arvon. On kysyttävä, voidaanko eläimiä ylipäätään tuotteellistaa rikkoen samalla niiden hyvinvointia.

Eläimet eivät ole tuotteita tai hyödyn välineitä, vaan kokemuksia omaavia yksilöitä. Moraalinen ajattelu on osa ihmisen luontoa, ja kenties me toteutamme luontoamme vasta, kun otamme eläimet huomioon – meidän on viimein oltava “inhimillisiä” sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kirjoittaja on tutkija, joka on väitellyt eläinten oikeuksista.