Luottamushenkilöiden tehtävä on edesauttaa, että yhä useammat ihmiset vaikuttaisivat poliittisiin ratkaisuihin. Poliitikkojen on tehtävä itsensä korvattaviksi, tutkija Aimo Ryynänen kirjoittaa.

Maamme kunnallishallinnon peruslain eli vuoden 1995 kuntalain 27 §:n 1. momentin mukaan valtuuston on pidettävä huolta siitä, että kunnan asukkailla ja palvelujen käyttäjillä on edellytykset osallistua ja vaikuttaa kunnan toimintaan.

Kyseinen kuntalain säännös on itse asiassa tarpeeton, koska jo lähtökohtaisesti kunnallisen toiminnan tulee perustua asukkaiden oikeuteen päättää kuntayhteisönsä asioista.Tätä juuri tarkoittaa kunnallisen itsehallinnon periaate.

Suomalaisessa järjestelmässä tosin – sen perustuessa edustukselliselle periaatteelle – lopullinen päätösvalta on valtuustolla. Kunnallisen kansanäänestyksenkin tulos on juridisesti pelkästään neuvoa-antava.

Valtuuston ja asukkaiden välisen vuorovaikutuksen tärkeys ilmenee kuntalain muistakin säännöksistä. On tietysti selvää, että valtuutetuilla on toimeen valintansa jälkeen itsenäinen oikeus tehdä päätökset sen mukaan kuin kulloinkin oikeana harkintansa jälkeen näkevät.

Mutta selvää on, että päätöksillä on oltava asukkaiden hyväksyttävyys. Päätösten oikeellisuuden arvioinnissa ei nimittäin enää riitä pelkästään se, että ne ovat muodollis-juridisesti oikeita, vaan niiltä edellytetään myös hyväksyttävyyttä.

Päätöksenteon hyväksyttävyydellä puolestaan on vaikutusta erityisesti valitusherkkyyteen ja päätösten tehokkaaseen toteutumiseen. Useimmitenhan päätökset realisoituakseen edellyttävät eri sidosryhmien, muiden tahojen ja asukkaiden toimenpiteitä.

Ihanteellinen valtuustotyöskentely – onko sellaista?

Miten valtuuston siten tulisi hyödyntää vuorovaikutuksen kautta saamaansa informaatiota? Riittääkö se, että jokainen yksittäinen valtuutettu on sen välittäjänä päätöksen muotoilussa? Näin ei välttämättä tapahdu nykyisen toimintakulttuurin vallitessa.

Valtuustot ovat nimittäin entistä suuremmassa määrin pelkkiä päätöksentekoelimiä, mitä kuntalakikin edellyttää. Päätösten sisällön tosiasiallinen muotoutuminen tapahtuu varhaisemmassa vaiheessa.

Monissa kunnissa jopa ollaan tyytyväisiä siihen tilanteeseen, että kokoukset kestävät vain muutaman minuutin eikä niissä pidetä pitkiä puheita. Asiat ovat hyvän valmistelun jälkeen kypsiä nuijittaviksi kiinni.

Kumpi sitten on kunnallisen demokratian kannalta parempi vaihtoehto: pitkien ja usein rönsyilevienkin puheiden täyttämät kokoukset vai lyhyet, muodolliset hyvän valmistelun tulosten toteamiskokoukset? Ehkä kumpaakaan ei voi pitää ihanteellisena, vaan oikea tasapaino löytynee niiden väliltä.

Valtuustoissa on välttämätöntä käydä riittävää keskustelua, erilaisten näkemysten vaihtamista. Useinkaan nimittäin kunnallispoliittiset ongelmakysymykset eivät ole kyllä/ei -vaihtoehtojen varassa ratkaistavia.

Ihanteellinen ratkaisu on usein siltä väliltä, ja ennen kaikkea valtuutettujen erilaisten mielipiteiden perusteella kokouksessa edelleen jalostettu synteesi. Sellainen ratkaisu saavuttanee myös parhaimman legitimiteetin, hyväksyttävyyden.

Tällainen toimintatapa pitää myös keskeisen poliittisen eli tarkoituksenmukaisuutta koskevan ratkaisuvallan kunnan asukkaiden edustajilla, valtuutetuilla. Toisenlainen toimintatapa puolestaan tarkoittaa enimmäkseen piilossa – neuvotteluin, virkavalmisteluin – tapahtuvaa tarkoituksenmukaisuuskysymysten arvioimista.

Itsehallinnossa vastuuta ei voi siirtää yksin luottamushenkilöille

Luottamushenkilöiden tehtävä on edesauttaa, että yhä useammat ihmiset vaikuttaisivat poliittisiin ratkaisuihin. Tämä johtaa enempään ja parempaan demokratiaan.

Poliitikkojen olisi toisin sanoen tehtävä itsensä korvattaviksi, samalla kun he vaikuttavat mahdollisten seuraajiensa myötävaikuttamisen aikaansaamiseen.

Jälkikasvusta huolehtiminen johtaa tendenssiin enemmästä demokratiasta. Aiheellinen on myös muistutus siitä, etteivät täysivaltaiset kansalaiset tarvitse mitään johtajaa: "Grown-ups do not need leaders", kuten Karl Popper asian on muotoillut.

Edellä annettu vaatimus itsensä korvattavaksi tekemisestä on tietysti aika vahva vaatimus luottamushenkilölle, joka on päässyt vallankäyttöön. Ja pyrkimys "johtajattomaan" yhteiskuntaan – jollaisesta Sveitsi tarjoaa jo esimerkin – on suomalaiseen hallintomaastoon siirtämiseksi utopistinen.
Jo yleisesti käyttämämme termit kansalainen (citizen) ja päättäjä (decision-maker) kuvaavat henkistä asennoitumistamme kansalaisten kategorisoimisessa. 

Mutta demokratian ymmärtäminen "hallitsijoiden" ja "hallittujen" identiteettinä ei ole uusi. Sen on jo v. 1928 esittänyt tunnettu kunnallisoikeustieteilijä Hans Peters.
Tämänsisältöinen demokratiaymmärrys mahdollistaa ja toisaalta edistää keskitetyn vallankäytön murtamista kaikkialla siellä, missä omista asioista huolehditaan osana valtiokansaa.

Näkemys suosii näin itsehallintoa. Samalla näkemys siirtää poliitikoille – kunnassa luottamushenkilöille – kuuluvaa vastuuta myös kansalaisille itselleen. Peter Rinderle on jopa torjunut näkemyksen siitä, että poliitikoille demokratiassa kuuluva vastuu olisi suurempi tai tärkeämpi.

Sen sijaan poliitikoilla on spesifimpi vastuu, joka seuraa moraalisesta työnjaosta edustuksellisessa demokratiassa. Mutta kansalaisia ei tässäkään tapauksessa ole päästettävä vastuusta. Myös heillä on erityinen vastuu demokratian onnistumisesta.

Heillä on vaikeiden ratkaisujen suhteen esimerkiksi velvollisuus tukea edustajiaan ”moraalisesti” ja näin saada heidän vaikuttavuutensa toteutumaan julkisen mielipiteenmuodostuksen kautta.

Asennemuutos on kunnissa tarpeen

Kaiken muutoksen on lähdettävä asenteista. Vapausperusteinen ja yhteisvastuullisuuteen orientoitunut yhteisö ei tarvitse pelkästään poliittisen tahdonmuodostuksen toimivia mekanismeja, samoin kuin luotettavaa ja mahdollisimman desentralisoitua hallintoa.
Se tarvitsee myös kansalaisen valmiutta asennoitua pelkästä veronmaksajasta ja äänestäjästä luottamustoimisesti yhteisönsä eduksi toimijaksi.

Tämän tavoitteen kanssa ristiriidassa on ajattelu, jossa politiikka kokee olevansa "kaikkivoipainen" ja jossa kansalainen kutistuu pelkäksi kuluttajaksi (”asiakas-rooli”). Demokratia tarvitsee demokraatteja.

Kansalaisyhteiskunta, joka takaa kypsän demokratian, on myös herkkä vallankäytön kontrollin instrumentti. Sen toimivuus edellyttää sitä, etteivät kansalaiset hyväksy mitä tahansa, vaan puuttuvat vallankäyttäjien toimintaan tarvittaessa. Toisaalta tälle puuttumiselle on oltava tarpeelliset mekanismit.

Sanottu vaatimus on kunnallisoikeuden ja käytännön keskeinen tehtävä. Voidaan puhua eräänlaisesta integrointitehtävästä: tehokkuuden ja demokratian yhteensovittamisesta kunnallisessa itsehallinnossa.

Tavoitteena on pidettävä niin tehokkaan, taloudellisin perustein ajattelevan hallinnon aikaansaamista, kuin samalla, ei pelkästään kansalaislähtöisen vaan myös kansalaisen aktivointiin yhteishyvään tähtäävänä hallinnon toimijana pyrkivän hallinnon aikaansaaminen.

Kansalaisten luottamustoiminen kytkeytyminen kuuluu kansanvaltaisen yhteiskunnan perusteisiin. Urheilusta kulttuuriin ja sosiaalisista asioista politiikkaan kuuluvia tehtäviä on vaikea kuvitella tulevan hoidetuiksi ilman niihin sitoutuneita kansalaisia. Sen vuoksi politiikalle – kunnissa valtuustoille – on asetettava vastuu herättää valmiutta omavastuuseen ja kansalaisten sitoutumiseen.

Mutta tätä on tuettava soveltuvien reunaehtojen myötä ja vaikuttamalla siihen, että luottamustoiminen sitoutuminen saa nykyistä enemmän julkista tunnustusta. Haaste on mittava "pohjoismaiseen malliin" tottuneelle yleisölle esitettäväksi.

Kirjoittaja on kunnallisoikeuden professori oikeustieteiden laitoksella Tampereen yliopistossa.