Euroopan unionin (EU) poliittinen järjestelmä on yhdistelmä ylikansallista demokratiaa ja perinteistä hallitustenvälistä yhteistyötä. Unionilla ei ole varsinaista hallitusta tai presidenttiä, vaan ensisijaisesti ylintä poliittista valtaa käyttää jäsenvaltioiden poliittisista johtajista koostuva Eurooppa-neuvosto.

Aloiteoikeuden omaava komissio valitaan Euroopan parlamentin (EP) vaalien tuloksen pohjalta, siten että komissiossa on yksi jäsen jäsenvaltiota kohden. Neuvosto puolestaan hyväksyy unionin lait, nykyään yhä enenevässä määrin yhteispäätösmenettelyn soveltamisalan laajentamisen myötä yhdessä parlamentin kanssa.

Kansalaisilla on kaksi kanavaa osallistua

EU:n kansalaisilla on siis edustuksellisen demokratian puitteissa kaksi kanavaa vaikuttaa unionin päätöksentekoon. Ensinnäkin kansalaisilla on mahdollisuus äänestää oman maansa parlamenttivaaleissa, joiden tuloksen pohjalta muodostetaan hallitus, joka edustaa jäsenvaltioita neuvostossa ja Eurooppa-neuvostossa.

Toiseksi kansalaisilla on äänioikeus Euroopan parlamentin vaaleissa. Vaikutuskanavista ensimmäinen on epäsuora, kun taas jälkimmäinen tarjoaa mahdollisuuden valita edustajat EU:n ainoaan suorilla vaaleilla valittavaan toimielimeen.

Euroopan integraation on yleisesti väitetty kärsivän demokratiavajeesta, jolla laajasti ymmärrettynä tarkoitetaan kansalaisten heikkoa mahdollisuutta vaikuttaa unionin päätöksentekoon sekä poliittisen yhteisöllisyyden puuttumista.

Kapeammin määriteltynä demokratiavajeella viitataan kansalaisten suorilla vaaleilla valitsemien instituutioiden heikkoon asemaan EU:n poliittisessa järjestelmässä. Demokratiavajeen paikkaamiseen ei ole mitään oikeaa tai yksiselitteistä ratkaisua.

Europarlamentin vallan vahvistaminen

Integraatioon myönteisesti asennoituvat puoltavat yleensä Euroopan parlamentin vallan lisäämistä. Heidän mukaan unionia tulisi kehittää parlamentarismin suuntaan, jolloin komissiosta tulisi nykyistä selkeämmin EP-vaalien tulosten pohjalta muodostettava hallitus jonka olisi nautittava parlamentin luottamusta.

EU-lakien voimaantulo edellyttäisi nykyisen yhteispäätösmenettelyn mukaisesti niin parlamentin kuin neuvoston hyväksyntää.  Tämä kehityssuunta merkitsisi Euroopan tasolla toimivien ns. europuolueiden aseman olennaista vahvistumista, sillä eurovaalien kampanjointi sekä vaalien jälkeinen hallituksen muodostaminen olisivat niiden vastuulla.

Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, onko EU valmis ylikansalliseen demokratiaan.  Ensimmäisten vuonna 1979 järjestettyjen europarlamenttivaalien lähestyessä vaalien uskottiin tuovan kansalaiset mukaan ylikansalliseen päätöksentekoon ja täten vahvistavan integraation legitimiteettiä. Euroopan parlamentin vaalit ovat kuitenkin jääneet kansalaisten kannalta etäisiksi. Äänestysosallistuminen on laskenut ensimmäisistä vaaleista lähtien, ollen 63 % vuonna 1979 ja 46 % vuoden 2004 vaaleissa.

Äänestysprosentti on siis laskenut siitä huolimatta, että parlamentin valta on olennaisesti lisääntynyt vuodesta 1979 lähtien. Alhainen äänestysprosentti ei tosin ole yllättävää, kun muistetaan että unionin kansalaiset eivät omaa yhteistä identiteettiä ja siitä seuraavaa ’kansalaisvelvollisuutta’ äänestää. Lisäksi on huomioitava, että yhä harvempi EU-kansalainen äänestää oman jäsenmaansa kansallisissa parlamenttivaaleissa.   

Jäsenmaiden parlamenttien vahvistaminen

EU:n vastustajat puolestaan tukevat yleensä kansallisten parlamenttien roolin vahvistamista. Integraation on yleisesti tulkittu johtaneen eduskunnan ja muiden jäsenmaiden kansanedustuslaitosten aseman heikkenemiseen, sillä merkittävä osa aikaisemmin kansalliseen päätäntävaltaan kuuluneista asioista lukeutuu nykyään EU:n toimivaltaan.

Lisäksi kansalliset parlamentit kärsivät informaatiovajeesta yrittäessään valvoa hallituksiaan, jotka edustavat jäsenmaita neuvostossa ja Eurooppa-neuvostossa. Integraatioon kielteisesti asennoituvat ovat usein vaatineet kansallisille parlamenteille ns. veto-oikeutta. Eli unionin säädökset astuisivat voimaan kussakin jäsenvaltiossa vain, jos kyseisen maan parlamentti antaa laeille hyväksyntänsä.

Tämä menettely kuitenkin vaikeuttaisi unionin päätöksentekoa kohtuuttomasti, ja myös EU:n vastustajat ovat tunnustaneet määräenemmistöpäätöksenteon välttämättömyyden unionin toimintakyvyn varmistamiseksi. Unionin laajentumiset ovat luonnollisestikin lisänneet paineita enemmistöpäätösten roolin kasvattamiseen EU:n päätöksenteossa.

Integraation syvenemisen vastustajat ovat lisäksi esittäneet kansanäänestysten käyttöä EU:n perustuslain tarkistamisessa. Täten unionin toimivalta perustuisi kansalaisten eikä vain poliittisten johtajien hyväksyntään. Kansanäänestyksiä ovat puoltaneet myös useat tutkijat – lähinnä siksi, että EU-kysymykset ovat jääneet toistaiseksi taka-alalle kansallisissa parlamenttivaaleissa. 

Voiko demokratiavaje olla oikeutettua?

EU:n demokraattisuus jakaa ja tulee jatkossakin jakamaan mielipiteitä. Esimerkiksi tunnettu integraatiotutkija Andrew Moravcsik on esittänyt, että nimenomaan demokratiavaje on pitkälle mahdollistanut integraation syventämisen ja myötävaikuttanut EU:n päätöksenteon toimivuuteen.

Moravcsik perustaa näkemyksensä demokratiavajeen oikeutuksesta ennen kaikkea siihen, että unionin toimivalta ei kata kansalaisten kannalta tärkeimpiä asioita kuten verotusta, hyvinvointivaltioon liitettäviä kysymyksiä, tai koulutuspolitiikkaa. Näin unionin päätöksenteon demokratisointi ei välttämättä johtaisi kansalaisten ja unionin välisen siteen vahvistumiseen, sillä EU:n tasolla päätettävät asiat ovat kansalaisten kannalta vähempiarvoisia jäsenvaltioissa päätettäviin kysymyksiin verrattuna.

Vasta-argumenttina voidaan esittää, että Euroopan yhdentyminen on toistaiseksi ollut korostetusti kansallisten päättäjien ja EU-eliitin yhteistyötä. Kansalaiset -- eli päätöksenteon kohteet – on tässä prosessissa jätetty hyvin pitkälle sivustakatsojan rooliin.

Kansalaisilla on täten erittäin heikot mahdollisuudet vaikuttaa unionin politiikkaan. Miten kansalaiset voivat vastustaa esimerkiksi yhteistä maatalouspolitiikkaa, joka on kyselytutkimusten mukaan yksi unionin vähiten kannatusta nauttivista politiikoista?

Unionista puuttuu kokonaan oppositio, joka tarjoaisi kilpailevia vaihtoehtoja ja täten tervehdyttäisi poliittista järjestelmää. Kansalaisten vahvempi kytkeminen integraatioprosessiin päätöksenteon demokratisoinnin kautta onkin ensisijaisen tärkeää EU:n hyväksyttävyyden kannalta.

Unionin päätöksentekojärjestelmän muuttaminen perustuu kuitenkin jäsenvaltioiden yksimielisyyteen, eli on turha odottaa demokratiavajeen korjaantuvan lähitulevaisuudessa.

Kirjoittaja on valtio-opin professori Tampereen yliopiston Politiikan tutkimuksen laitoksella