Pidetään luonnollisena, että demokraattinen valtio varjelee kansalaistensa oikeuksia. Ajatusta yksilönoikeuksista kansanvallan ehtona on kuitenkin kyseenalaistettu monikulttuurisuuden, radikaalin demokratian ja jopa feminismin nimissä.

Nämä liberaalin demokratian kriitikot, kuten erilaisten radikaalidemokraattisten visioiden ja feminismin uusien koulukuntien kannattajat, vaativat perinteisen edustuksellisen demokratian tilalle avoimempaa julkista keskustelua ja kansalaisten laajempaa osallistumista päätöksentekoon.

Jotkut kriitikoista näkevät jopa yksilön oikeuksien suojaamisen perustuslailla kansanvallan turhana rajoittamisena. Yksilön oikeuksien ja kansanvallan suhde riippuu siitä, miten kumpaakin käsitettä tulkitaan.

Oikeudet ja kansanvalta kiteytyvät yhteen

Poliittisessa filosofiassa käsitykset demokratiasta ovat jakautuneet valistusajasta lähtien. Liberaali lähestymistapa näkee kansanvallan tehtäväksi lähinnä kansalaisten oikeuksien puolustamisen, ”yhteisöllisen demokratian” perinne pitää kansanvaltaa kansakunnan kollektiivisen ”yhteistahdon” ilmaisemisen mekanismina.

Nykyään demokratioissa pyritään turvaamaan sekä enemmistön tahdon toteutuminen että yksilön oikeuksien suoja.

Oikeudet ja kansanvalta kiteytyvät yhteen ainakin niin, että poliittiset perusoikeudet, kuten äänioikeus ja sananvapaus, varmistavat, että kansalaiset voivat osallistua yhteiseen päätöksentekoon.

Enemmistön tahdon ja yksilön oikeuksien väliin voi kuitenkin syntyä ristiriita, jos kansakunnan enemmistö tukee päättäjiä, jotka eivät kunnioita kaikkien kansalaisten oikeuksia. Esimerkkinä sellaisesta uhkakuvasta on Hitlerin valtaanpääsy demokraattisin menetelmin 1930-luvun Saksassa.

Siksi liberaali-demokraatit haluavat turvata oikeudet perustuslain avulla: despoottinen vallankäyttö pyritään estämään asettamalla perustuslaki siihen kirjattuineen oikeuksineen demokraattisten päätöksentekoprosessien ulottumattomiin.

Mielipiteiden koko kirjoa vaaditaan näkyviin

Osallistuvan demokratian kannattajat huomauttavat, että pelkkä äänioikeus ei anna kansalaisille riittävästi mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon. He vaativat lisää kansalaiskeskustelua ja lisäksi kansanäänestysten tapaisia suoran vaikuttamisen kanavia, jotta yhteiskunnan mielipiteiden kirjo pääsisi aidosti näkyviin yhteisten asioiden hoidossa.

Perinteistä liberaalia demokratiaa on kritisoitu osallistumisen riittämättömästä huomioon ottamisesta. Kuitenkin myös monet kansalaisvaikuttamisen puolestapuhujat asettavat julkiselle keskustelulle ”järkevyyteen” perustuvia reunaehtoja: osapuolten tulee erimielisyyksistään huolimatta kunnioittaa toistensa tasavertaisuutta.

Radikaalit demokratiaopit arvostelevat yksilönoikeuksia

Käytännössä tämä ehto toteutuu oikeuksien avulla: osapuolet voivat kiistellä talous- ja yhteiskuntapolitiikan linjauksista, mutta kannanotot, jotka pyrkivät rajoittamaan toisten oikeuksia, voidaan sivuuttaa, koska ne eivät kunnioita vastavuoroisen tasavertaisuuden vaatimusta.

Näin oikeudet eivät ole politiikan keskiössä, mutta muodostavat kehyksen avoimelle ja vapaalle kansalaiskeskustelulle.

Länsimaissa viittaukset Hitlerin Saksaan vaikuttavat nyt melkein naiiveilta: pidämme itsestäänselvänä, että demokratialla ei tarkoiteta pelkkää ”päiden laskentaa” ja mikään vakavasti otettava poliittinen puolue ei kyseenalaista perusoikeuksia tai kansalaisten tasavertaisuutta lain edessä.

Uudemmat radikaalin demokratian opit kritisoivat kuitenkin yksilönoikeuksiin pohjautuvaa politiikkaa kansanvaltaa rajoittavana, koska se torjuu julkisesta keskustelusta sellaiset kannanotot, jotka ovat kriittisiä vallitsevaa perustuslaillista järjestelmää kohtaan.

”Kansanvalta on valkoisen miehen demokratiaa”

Uusradikaalien mukaan kaikilla näkökulmilla – myös sellaisilla, jotka kyseenalaistavat nykyisen järjestelmän peruspilarit – tulisi  olla mahdollisuus saada äänensä julkisesti kuuluviin, koska kaikki eivät pidä nykyistä järjestelmää oikeudenmukaisena eivätkä ole olleet mukana perustamassa sitä.

Tässä ei ole kysymys paluusta “yhteistahdon” ideaan: uusradikaalit ihannoivat yhteiskunnallista ja poliittista moninaisuutta. Liberaali demokratia suosii periaatteesa moniarvoisuutta: oikeusjärjestelmän puitteissa yksilöt ja yhteisöt ovat vapaita valitsemaan arvonsa ja elämäntyylinsä, kunhan eivät vahingoita muita.

Mutta kriitikkojen mielestä perustuslakien asettamat puitteet ovat liian tiukat mahdollistaakseen moniarvoisuuden esiintulon poliittisessa keskustelussa.

Liberalismia syytetään yhtenäisyyteen pyrkimisestä vapauden varjossa: kun kaikkien on pelattava samojen "valkoisten keskiluokkaisten miesten" luomien sääntöjen mukaan, muut näkökulmat eivät pääse aidosti mukaan vaikuttamaan: syrjään jäävät mm. naiset, alemmat sosiaaliluokat sekä seksuaaliset ja etniset vähemmistöt.

Syrjiikö länsimainen demokratia vähemmistöjä?

Tämä kritiikki on suosittu feministien parissa. Länsimainen liberaali demokratia nähdään patriarkaalisena järjestelmänä, joka perustuu miehiseen rationalisuuden ihannointiin.

Feministien mukaan yksilönoikeuksien tasavertaisuus peittää yhteiskunnan epätasa-arvoiset rakenteet, muttei poista niitä.

He ovat myös kritisoineet julkisille keskusteluille asetettuja järkevyysvaatimuksia väittäen, että järkevyyden ehdot ovat etuoikeutettujen sanelemia ja siten rakenteellisesti “toisia” syrjiviä. Siksi he vaativat radikaalidemokraattien tavoin kaikkien näkökulmien tasavertaista kohtelua polittisessa keskustelussa.

Kritiikissä annos itsepetosta

Tässä vaatimuksessa on kutenkin annos itsepetosta, koska kansalaisten tasavertaisia oikeuksia vaalivat järkevyysehdot suojaavat myös naisia ja vähemmistöjä syrjinnältä.

Oikeuksien kritiikkiin liittyy usein kulttuurinen, moraalinen ja poliittinen relativismi: erilaisia kulttuureja, tapoja ja jopa yhteiskuntajärjestelmiä pidetään samanarvoisina, vaikka jotkut niistä näyttäisivät omasta ”länsimaisesta” näkökulmastamme julmilta ja epäoikeudenmukaisilta.

Tämä näkemys innoittaa vahvaa monikulttuurisuuspolitiikaa, joka puoltaa rinnakkaisten lakijärjestelmien sallimista eri kulttuuriryhmille. Myös Ruotsin uuden, eduskuntavaaleissa vähän kannatusta saaneen feministipuolueen FI:n ohjelma perustui näihin lähtökohtiin.

Kun vähemmistöt ”kulttuurin” nimissä vaativat lain voimaa käytännöille, jotka eivät ole sopusoinnussa yksilönoikeuksien kanssa, relativistit muistuttavat, että ajatus yksilöiden tasavertaisista oikeuksista on vain yksi monista mahdollisista tavoista hahmottaa yksilön ja yhteisön suhdetta. Toisissa kulttuureissa yksilön aseman määrittelee hänen paikkansa yhteisössä, joka noudattaa perinteiisiä hierarkisia valtarakennelmia.

Näin liberaalia demokratiaa ei tarkkailla poliittisena järjestelmänä, jonka puitteissa kulttuurinen moninaisuus on mahdollista, vaan yhtenä kulttuurina tällaisen moninaisuuden puitteissa.

Silloin voidaan kysyä, miksi ”yhdellä kulttuurilla” on oikeus hallita monikulttuurisen yhteiskunnan poliittista järjestelmää ja sivuuttaa vaihtoehtoiset näkemykset. Näin yhtenäisten yksilönoikeuksien puolustamisesta tulee radikaalidemokraattien mukaan epädemokraattista.

Monet niistä, jotka kritisoivat tasavertaisten oikeuksien politiikkaa näennäistasa-arvoisena ja piilopatriarkaalisena, huomauttavat, etteivät he vastusta tasavertaisia oikeuksia sinänsä, vaan kokevat ne riittämättömäksi todellisen demokratian perustana.

Demokratian laajentaminen voi johtaa vaarallisille teille

Kun kuitenkin oikeuksiin pohjautuva järjestelmä julistetaan vain yhdeksi monista tavoista hahmottaa kansanvaltaa, ovi aukeaa demokraattisen monimuotoisuuden nimissä myös sellaisille liikkeille, jotka eivät tunnista yksilöiden perusoikeuksia eivätkä tasa-arvoa.

Näin, ironisesti, pyrkimys laajentaa ja syventää demokratiaa päästää politiikkaan myös epädemokraattiset liikkeet, joiden ”erilaisuus” ilmenee pyrkimyksenä palata johonkin auktoritääriseen järjestelmään.

Ongelma syntyy pyrkimyksestä soveltaa vaatimusta erilaisuuden hyväksymisestä yksilöiden lisäksi ideologioihin: poliittisen tasa-arvon nimissä hyväksytään opit, jotka eivät pidä erilaisia ihmisiä keskenään tasavertaisina.

Kaikki eivät arvosta kansanvallan arvoja

Demokraattisissa yhteiskunnissa perustuslaillisia oikeuksia ovat käytännössä haastaneet vain liikkeet, jotka suhtautuvat nihkeästi tasa-arvoon joko yhteisöjen sisällä (uskonnolliset ryhmät) tai ryhmien välillä (uusfasistiset ryhmät).

Esimerkisi Euroopassa on perustettu uusnatsipuolueita ja antisemitismi on taas nousussa. Islamilainen poliittinen liikehdintä puolestaan koettelee demokraattisen moninaisuuden rajoja vaatimalla naisia syrjivän uskonnollisen lain käyttöoikeutta perhe- ja perintöasioiden sovittelussa.

Ajatus kansallisuuteen perustuvasta syrjinnästä tuomitaan länsimaissa yleisesti, mutta uskontoon perustuvia vaatimuksia pyritään hyväksymään moniarvoisuuden nimissä.

Esimerkiksi Kanadassa Ontarion osavaltion viranomaiset pyrkivät laillistamaan Sharia-siviilituomioistuimet musliminaisten protesteista huolimatta, kunnes hankkeesta kahden vuoden kädenväännön jälkeen luovuttiin.

Euroopassa uskontoon perustuvia syrjintävaatimuksia ei ole virallisesti hyväksytty, mutta käytännössä tasa-arvon toteutumista vähemmistöyhteisöjen sisällä ei juuri valvota eivätkä akateemiset feministit juuri tue omien yhteisöjensä uskonnollista sortoa vastustavia vähemmistönaisia.

Oikeudet ja demokraattiset arvot tukevat toisiaan

Hyväksymällä syrjinnän jonkun ryhmän sisällä demokraattiset valtiot hylkäisivät sekä omat perustuslailliset periaatteensa että YK:n ihmisoikeussopimuksen.

Tämä ei silti todista, että moninaisuutta kunnioittavan kansanvallan ja yksilönoikeuksien välillä on ristiriita.

Pikemminkin se osoittaa, että oikeudet ja demokraattiset arvot tukevat toisiaan, koska julkisen keskustelun moninaisuus kärsii, jos kollektiivisten vaatimusten nimissä vaiennetaan heikoimmissa asemassa olevat yksilöt.

Epädemokraattiset liikkeet eivät rikasta avointa keskustelua

Tasa-arvo ei voikaan lisääntyä sillä, että joillekin ryhmille annetaan oikeus syrjiä omia jäseniään tai muita ryhmiä.

Eikä yhteiskunnalista keskustelua voi rikastaa hyväksymällä sananvapauden rajoittamista vaativat liikkeet tasavertaisina keskustelukumppaneina. Siksi yhtenäisten oikeuksien kritiikki radikaalin demokratian kannattajilta on oman oksan sahaamista.

Avoimen kansalaiskeskustelun jatkuvuus voidaan turvata vain “syrjimällä” epädemokraattisia poliittisia näkemyksiä, se on kansanvallan välttämätön paradoksi. Vaikka yhtenäisten oikeuksien ihanne onkin kotoisin Valistusajan eurooppalaisen miehen ajatusmaailmasta, se on luonut avoimen yhteiskunnan, jossa on tilaa myös naisten ja vähemmistöjen näkemyksille.

Liberaalien varoitukset oikeuksien perustuslaillisen suojan tarpeellisuudesta voivat kuulostaa nyt turhalta, mutta on hyvä muistaa, että ilman yksilönoikeuksien ehdotonta suojaa kansanvallasta voi aina tulla vahvemman valta.

Joskus tasa-arvon ystävät joutuvat päättämään, onko tärkeämpää puolustaa kaikkien kansalaisten vai kaikkien ideologioiden välistä tasa-arvoa.

Avoimempaa, moninaisempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa sopii toivoa, mutta sitä tuskin saavutetaan kansalaisten perusoikeuksien kansalaiskeskustelulle asettamien rajoituksien purkamisella.

Kirjoittaja on politiikan tutkija Helsingin yliopistossa.