Lähestyvien eurovaalien alla keskustellaan jälleen aktiivisesti kansalaisten äänestysaktiivisuudesta ja tarkkaillaan puolueiden kannatuksen siirtymiä. Vaalitutkimuksessa tiedetään nykyisin jo varsin paljon äänestysaktiivisuuteen ja sen laskuun liittyvistä tekijöistä sekä äänestäjien ehdokas- ja puoluevalinnan perusteista. Sen sijaan niin kansainvälisessä kuin suomalaisessakaan tutkimuksessa ei ole juuri kiinnitetty huomiota siihen, mitä äänestäjät odottavat valituilta edustajilta.

Edustus perustuu edustajan ja edustettavan väliseen sopimukseen. Jotta edustus voitaisiin kokea oikeutetuksi, tulisi molempien osapuolien ainakin periaatteessa olla yhtä mieltä sen sisällöstä. Tässä mielessä onkin yllättävää, että vaikka kansanedustajien näkemyksiä omasta roolistaan on selvitetty jonkin verran, kansalaisten edustusodotuksia ei ole juuri kartoitettu. Tutkimuksen niukkuuden on esitetty johtuvan osittain siitä, että kansalaisten on oletettu kannattavan yksimielisesti valtuutukseen perustuvaa mallia, jossa edustaja toimii äänestäjän tavoitteiden mukaisesti. Näin ollen eri edustusmallien kannatusta ei ole täten ollut tarvetta laajemmin tarkastella. Toisaalta on ajateltu, että edustukseen liittyvät kysymykset ovat siinä määrin monimutkaisia, että kansalaisten on vaikeaa muodostaa niitä koskevia tarkkoja odotuksia.

Kansalaisten edustusodotuksilla on kuitenkin paljon merkitystä. Ero edustajiin kohdistuvien odotusten ja sen käytännön toteutumisen välillä voi heijastua koko poliittista järjestelmää ja erityisesti puolueita kohtaan tunnetun luottamuksen vähentymisenä. Sillä voi olla myös äänestysaktiivisuutta heikentävä vaikutus, mikäli äänestäjät kokevat heidän äänillään olevan vaikutusta ainoastaan vaalien lopputulokseen, eikä enää niiden jälkeiseen politiikkaan.

Olemme tarkastelleet vuoden 2007 eduskuntavaalitutkimuksen aineistoon perustuvassa tutkimuksessamme kansalaisten mielipiteitä liittyen niin kansanedustajien edustustyyliin kuin edustuksen kohteisiin. Edustus voidaan nimittäin jakaa kahteen toisistaan erilliseen osaan. Niistä ensimmäinen koskee edustuksen sisältöä eli kysymystä siitä, keiden asioita edustajien tulisi ensisijaisesti ajaa. Tulisiko edustajan toimia erityisesti oman vaalipiirinsä, äänestäjien, edustamansa puolueen tai omien näkemystensä ajajana?

Edustustyylissä on puolestaan kyse tavasta, jolla edustaja toimii tehtävässään. Edustusta koskevassa kirjallisuudessa on perinteisesti eritelty kolme eri tapaa edustuksen toteuttamiseksi: peilikuvamalli, valtuutusmalli ja edunvalvontamalli. Näistä ensimmäisessä edustajat muistuttavat ulkoisesti edustettavia esimerkiksi sukupuolen, iän ja sosiaalisen aseman suhteen. Valtuusmallissa äänestäjät suostuvat tulla edustetuiksi edellyttäen, että edustajat toimivat äänestäjien tavoitteiden mukaisesti. Valtuutettu ei siis tee itsenäisiä päätöksiä vaan toimii valitsijan intressien mukaisesti. Edunvalvontamalli on puolestaan kansanedustajan itsenäisyyden suhteen päinvastainen. Edunvalvojan roolin omaksuva kansanedustaja toimii itsenäisesti omaa harkintaansa käyttäen kansalaisten parhaaksi. Jälkimmäinen malli näyttäisi olevan myös lähimpänä etenkin parlamentaarisiin järjestelmiin perustuvien maiden perustuslakiin kirjatun kansanedustajan poliittisen riippumattomuuden kanssa.

Edustuksen kohteiden suhteen tuloksemme ovat varsin yksiselitteisiä. Lähes puolet vastaajista katsoi, että kansanedustajien tulisi ajaa ensisijaisesti oman alueensa ja vaalipiirinsä kannalta keskeisiä tavoitteita. Toiseksi tärkeimpänä kohteena niitä piti yli neljäsosa. Havaintoa voi pitää jokseenkin yllättävänä siinä mielessä, että Euroopan integraation syventymisen ja yleisen globalisaatiokehityksen myötä maantieteellisen edustuksen merkityksen olisi voinut olettaa vähentyvän. Alueellisen edustuksen painottaminen olikin yleisintä vanhempien ikäryhmien keskuudessa, joille se oletettavasti edustaa perinteistä edustusmallia. Toisaalta on usein esitetty, että kansainvälistymiskehityksessä ylikansallisen tason ohella juuri paikalliset tekijät korostuvat. Alueellisen edustuksen merkitystä korostivat odotetusti myös pienissä vaalipiireissä asuvat vastaajat. Kansalaisten vaalipiirin roolia korostavat näkemykset olisikin hyvä pitää mielessä myös vaalijärjestelmän uudistamista koskevassa keskustelussa.

Toiseksi yleisemmin edustuksen ensisijaisena kohteena mainittiin omien äänestäjien tavoitteet. Oman puolueen asettamat tavoitteet nähtiin kolmanneksi keskeisimpänä tavoitteena, mutta ainoastaan runsas kymmenesosa piti kansanedustajien itsensä asettamia tavoitteita ensisijaisina. Suomessa käytössä olevasta ehdokkaiden roolia korostavasta vaalitavasta sekä politiikan yleisestä henkilöitymiskehityksestä huolimatta edustajien halutaan siis toimivan pitkälti äänestäjiensä ja puolueensa mandaatilla, eikä omien tavoitteiden ajamista pidetä juurikaan hyväksyttävänä.

Edustustyylien suhteen äänestäjän odotukset eivät ole yhtä suoraviivaisia. Vastaajista 93 prosenttia oli yhtä mieltä väitteen "Kansanedustajien tulee toimia kansalaisten parhaaksi itsenäistä harkintaansa käyttäen" kanssa. Toisaalta lähes yhtä moni (90 %) katsoo, että kansanedustajien tulee säännöllisesti ottaa selvää äänestäjiensä näkemyksistä ja ajaa niiden mukaista politiikkaa. Näin ollen kansalaiset näyttäisivät kannattavan niin edunvalvonta- kuin valtuusmallia, joita voi pitää toisilleen vastakkaisina. Havaintoon vaikuttaa kuitenkin pitkälti se, että eri malleja ei esitetty vastaajille toisensa poissulkevina vaihtoehtoina. Tarkasteltaessa kyseisten näkemysten kannatusta eri vastaajien keskuudessa silloin, kun ensimmäinen väite on vähennetty jälkimmäisestä, havaitaan, että äänestäjien ja edustajien välinen läheinen suhde saa kannatusta erityisesti naisten ja nuorten keskuudessa. Sen sijaan itsensä oikeistoon sijoittavat vastaajat suosivat enemmän edustajien itsenäistä toimintapataa, mikä sopii hyvin yhteen sen seikan kanssa, että historiallisesti katsottuna vasemmistolaiset ovat perinteisesti painottaneet kollektiivista vastuuta ja puoluekuria siinä missä oikeistolaisemmat edustajan itsenäisempään harkintaan pohjautuvaa edustuskäsitystä.

Peilikuvamalli saa puolestaan selvästi kahta edellä mainittua vähemmän kannatusta. Alle puolet vastaajista nimittäin katsoo, että eduskunnan tulisi vastata kansalaisia sukupuoli- ja ikärakenteeltaan. Huomionarvoista myös on, että ainoastaan 11 prosenttia on täysin samaa mieltä sen näkemyksen kanssa, että eduskunnassa tulisi olla yhtä paljon miehiä kuin naisia. Eduskunnan ja kansan välistä sosiaalista vastaavuutta kannattavat naiset ja matalammin koulutetut eli perinteisesti aliedustetut ryhmät. Toisaalta on kiinnostavaa, että ikä lisää peilikuvamallin kannatusta, vaikka vanhimpien ikäryhmien ohella myös kaikista nuorimmat ovat istuvassa eduskunnassa aliedustettuina.

Tutkimuksemme osoittaa, että kansalaisilla on selviä näkemyksiä sen suhteen, miten he haluaisivat tulla edustetuksi. Käytännön politiikan tasolla edustajiin kohdistuu luonnollisesti monenlaisia paineita. Myös erityisesti pohjoismaille ominainen voimakas puoluekuri heikentää edustajien mahdollisuuksia toimia itsenäisesti. Silti kansalaisten edustusta koskevien näkemysten tunteminen on hyödyllistä myös edustajille itselleen, jotta he voivat paremmin vastata näihin odotuksiin, mikä puolestaan osaltaan lisää edustuksellisen järjestelmän toimivuutta.

Åsa Bengtsson on projektitutkija ja valtio-opin (statskunskap) dosentti Åbo Akademissa
Hanna Wass on Poliittinen osallistuminen ja demokratian muodot: Suomi vertailevassa tarkastelussa -tutkimushankeen erikoistutkija Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksella