Kansallisvaltio on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen poliittinen järjestelmä. Sen taustalla on ajatus, että ihmiskunta jakautuu kansoihin ja että jokaisella kansalla tulisi olla oma valtio, jokaisessa valtiossa puolestaan yksi kansa. Yhteenkuuluvuus rakentuu laajenevien sosiaalisten kehien mukaisesti perheestä ja kodista suvun ja kotiseudun sekä heimon ja maakunnan kautta kansakuntaan ja valtioon. Yhdessä eloa ja yhteisiin asioihin osallistumista edistää se, että valtion rajaaman yhteiskunnan jäsenet jakavat keskenään yhteisen kielen, samat arvot ja pitkälti myös yhtäläiset edut ja tavoitteet.

Kuvaamani malli on pitkälti teoreettinen ideaalityyppi, joka on vastannut todellisuutta ainoastaan osittain. Olennaisempaa on kuitenkin se, että yhteiskunnan toimintaa ja poliittisista osallistumista on nykyään yhä vaikeampi hahmottaa kansallisvaltioperiaatteen avulla. Itse asiassa siihen nojaaminen saattaa johtaa ratkaisuihin, jotka häiritsevät yhteiskunnan jäsenten keskinäistä luottamusta ja jotka yksilöllisten ja kollektiivisten oikeuksien vaarantamisen lisäksi voivat myös haitata yhteiskunnan vakautta ja demokratiaa.

Kansallisvaltiomalli on murentunut kahdelta suunnalta. Nykyaikaisten tietoliikenne- ja matkustusteknologioiden keksiminen ja käyttöönotto ovat johtaneet siihen, että alueellisten yhteisöjen sijaan me elämme yhä enemmän kaikkialle maailmaan ulottuvissa verkostomaisissa olosuhteissa. Valtioiden rajojen kyky kontrolloida ihmisten välistä vuorovaikutusta ja rajata yhdessä olemista yhteiskuntien sisälle on dramaattisesti heikentynyt.

Samanaikaisesti yhteiskunnat ovat muuttuneet etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoisiksi. Tähän ovat vaikuttaneet perinteisten kielellisten ja uskonnollisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen tunnustamisen sekä erilaisten alakulttuurien ja elämänmuotojen hyväksymisen lisäksi erityisesti maailmanlaajuiset muuttoliikkeet. Emme voi enää lähteä liikkeelle siitä, että yhteiskunnan jäsenet jakaisivat samat arvot ja intressit. Yhteisten asioiden hoidon sijaan politiikka on ennemmin erilaisuuden organisointia.

Nämä kaksi kehitystä yhtyvät toisiinsa ilmiöissä, joita voidaan kutsua ylirajaisiksi etnisiksi, kulttuurisiksi tai kansallisiksi yhteenkuuluvuuden ja vuorovaikutuksen muodoiksi. Muutto toiseen maahan ei enää tarkoita siteiden katkeamista lähtömaahan, vaan suhdetta voidaan ylläpitää helposti esimerkiksi puhelimen, sähköpostin, pankkisiirtojen, television satelliittilähetysten sekä internetin keskustelupalstojen avulla. Diasporassa elävät väestöryhmät saattavat tieto- ja viestintäteknologian avulla muodostaa vahvoja virtuaalisia yhteisöjä.

Euroopan valtioissa ja yhteiskunnissa joudutaan siten pohtimaan vakavasti kysymyksiä siitä, mikä meitä vielä yhdistää ja kuinka kansanvalta nykyään toteutuu. Demokraattinen poliittinen osallistuminen ja päätöksenteko rakentuvat vielä perinteiselle alueellisuuden ja yhteisöllisyyden perustalle, eikä ihan lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä globaalien verkostojen kansanvaltaisia malleja. Siksi on nyt välttämätöntä kehittää yhteiskunnan erilaisten jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta, keskinäistä luottamusta ja motivaatiota toimia yhdessä.

Euroopassa on toisen maailmansodan jälkeen ollut kolme maahanmuuttajien ja etnisten tai kulttuuristen vähemmistöjen kotouttamisen (integroinnin) perusmallia. Ranskassa on vannottu kaikille yhteisen ranskalaisen kansakunnan nimiin ja pyritty sulauttamaan yhteiskunnan uudet jäsenet mahdollisimman nopeasti uusiksi ranskalaisiksi. Useissa muissa maissa, esimerkiksi Saksassa, työmarkkinat ja hyvinvointivaltion sosiaaliset rakenteet on avattu maahanmuuttajille samalla kun heidät on suljettu poliittisten oikeuksien ulkopuolelle. Alankomaissa ja Britanniassa kokeiltiin erityisesti 1980- ja 1990-luvulla multikulturalistisia ratkaisuja, joissa ulkomaalaisten uskottiin kehittyvän tehokkaimmin uusiksi kansalaisiksi omien etnisten ja kulttuuristen yhteisöjen kautta.

Kaikissa malleissa on ollut pitkälti samantyyppisiä ongelmia, ja jokaisessa maassa onkin viime vuosina tehty muutoksia maahanmuuttopolitiikassa, vähemmistöryhmien tunnustamisessa ja muussa kotouttamis- ja kansalaisuuspolitiikassa. Vahvaa näkemystä tulevaisuuden suunnasta ei kuitenkaan ole: Euroopasta puuttuu suuri idea siitä, mitä on yhteenkuuluvuus monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Yhteiskunnan uusien jäsenten yleisen osallisuuden ja etenkin poliittisen osallistumisen lisäämisen tarpeet tunnustetaan kuitenkin yleisesti.

Uutta yhteisöllisyyttä on haettu erilaisin keinoin. On luotu erityisiä kansalaisuusseremonioita, rituaaleja, joissa korostetaan siirtymistä uuden poliittisen järjestelmän jäseneksi. On kehitetty erityisiä käyttäytymiskoodeja, jotka kertovat julkiseen elämään osallistumisen oikeuksista ja velvollisuuksista, vapauksista ja vastuista. On rakennettu kulttuurisia ja historiallisia kaanoneita, joiden toivotaan antavan maahanmuuttajille tietoa uudesta kotimaastaan ja vahvistavan heidän kulttuurisia siteitään siihen. On keskusteltu siitä, minkä normien noudattamista ja minkä arvojen sisäistämistä kaikilta yhteiskunnan jäseniltä voidaan vaatia etnisestä tai kulttuurisesta taustasta riippumatta.

Nämä pyrkimykset kohtaavat usein samoja ongelmia. Kuinka yhteiskunta ja valtion rajaama kansallinen yhteisö kuvataan realistisella tavalla siten, että sen voi myös tunnistaa arjessa? Kuinka varmistetaan se, ettei yhteiskunnan uusilta jäseniltä vaadita enemmän tietoja ja taitoja kuin kantaväestöön kuuluvilta? Kuinka yhteiskunnan arvot määritellään siten, että ne antavat todellisuuden monimuotoisuudelle riittävästi elintilaa samalla kun ne ovat riittävän konkreettisia, jotta ne voidaan ymmärtää, hyväksyä ja soveltaa jokapäiväiseen elämään? Kuinka valtioon ja yhteiskuntaan kuulumisen identiteetit sijoittuvat kaikkien muiden alueellisten ja ylirajaisten samastumiskohteiden ja yhteisöllisyyden muotojen joukkoon, jotka suuntaavat, rajoittavat ja rikastuttavat yksilöiden ja perheiden elämää?

Mitä tekee Suomi? Maassamme tunnustettiin erinomaisen nopeasti muuttoliikkeen aiheuttamat pysyvät muutokset yhteiskunnassa ja uudistettiin lainsäädäntöä sekä hallinnollisia rakenteita vastaamaan poliittisia tarpeita. Vaikka resurssit tavoitteiden saavuttamiseksi ovatkin ilmeisen riittämättömät, käsitykset siitä, mitä pitäisi tehdä, ovat oikeansuuntaisia.

Nyt tarvitaan kuitenkin myös rohkeita avauksia ja keskustelua siitä, minkälaisten arvojen, normien ja kansallisen identiteetin peruspilareiden varaan tulevaisuuden suomalainen yhteiskunta lukuisine uusine vähemmistöryhmineen tulee rakentumaan. Mitä kaikilta yhteiskunnan jäseniltä voidaan vaatia ja mitä puolestaan sallia? Minkälaiset muutokset perinteisissä toimintatavoissamme ovat välttämättömiä uusiin olosuhteisiin sopeutumiseksi ja mistä me puolestaan haluamme pitää kiinni? Tarvitaanko yhteinen kansallinen linja vai voivatko kunnat ratkaista asiat itselleen sopivimmalla tavalla?

Suomella on vielä mahdollisuus toimia ennakoiden, mutta aika kuluu nopeasti. Keskustelut, myös poliittisella tasolla, on syytä aloittaa nopeasti. Asioiden vaikeuden ja vaihtoehtojen lukuisuuden vuoksi ohjenuorana voidaan pitää sitä, että jos kaikki ovat keskustelussa yhtä mieltä, joku puuttuu. Ja tuo joku on yritettävä saada mukaan mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

Lisätietoja: Pasi Saukkonen: Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY 2007, Helsinki..

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin dosentti ja toimii erikoistutkijana Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiössä Cuporessa.